Ruutia ja rautaa -blogi

30.1.2017

   
   
   
   
   
   
 

Blaser D99 – Monipuolinen monipiippu

Tänään päättyy pienempien sorkkaeläinten jahtikausi. Samalla se tarkoittaa että moni yhdistelmäase pakataan kaappiin muutamaksi kuukaudeksi kaappiin odottamaan.

Monipiiput ovat löytäneet tiensä jo melko hyvin kotimaisiin kauris- ja peurajahteihin, kun puhutaan ajojahdeista. Menneinä vuosina rihlat ja drillingit puolestaan miellettiin meillä hyvin pitkälle lintuaseiksi. Keski-Euroopassa drillinki on puolestaan villisika-ase, sekä ajossa että kytiksellä. Näkökantoja ja käyttötarkoituksia drillingeille on matkan varrella löytynyt monia, aika pitkälle eri markkina-alueiden tarpeiden ohjaamana.

Totuus on se, että esimerkiksi drillingillä on kotimaistakin jahtikauttamme jäljellä vielä kolme kuukautta. Jos osaa kiinnittää erityishuomiota muutamiin asioihin, drillinkissä on potentiaalia aseeksi jolla voi hoitaa koko jahtikauden. Esimerkiksi vielä kevään kuumimmat jahdit eli kettujen houkuttelu- ja haaskapyynti ja majavajahti hyötyvät drillingin monipuolisuudesta ehdottomasti.

Tiettyjä kompromisseja joutuu drillingin kanssa kuitenkin tekemään. Katsotaanpa siis hieman drillingin vuosikalenteria ja tarkastellaan asioita joita kannattaa drillingin valinnassa huomioida.

Kausi alkaa linnustuksella, kyyhkysten ja sorsien parissa. Perinteinen ajattelumalli drillingistä on ottaa rinnakkaispiippuinen haulikko ja liittää siihen kivääripiippu. Ylimääräinen piippu luonnollisesti lisää painoa, mutta perinteistä haulikkoa lyhyempi piipunpituus puolestaan kompensoi tätä. Siksi lentoonammunta drillingillä ei ole mahdoton ajatus, mutta vaatii ehdottomasti harjoittelua juuri kyseisellä aseella. Tasapaino kun joka tapauksessa poikkeaa normaalista haulikosta. Samoin takatukki on usein sianselkä-mallia, eli suunniteltu sopimaan myös kiväärimäiseen käyttöön. 

Takatukki erotteleekin drillingit useampaan luokkaan. Osa tukkien mitoituksista on tehty enemmän luotipiippua ajatellen, suurin osa haulikkoammuntaa varten. Jo tämä yksityiskohta kertoo edellämainitun koulukuntaeron jopa drillinki-aseryhmän sisällä. Kokeile siis aina kyseinen aseyksilö huolella, ja mieti asesopivuus omaan käyttötarkoitukseesi. Jos ammut optiikan läpi, ota korkeaharjaisempi drillinki, jos taas painotat haulikkokäyttöä huomioi aseen istuvuus siihen lajiin. Blaser D99:n kohdalla painotus on enemmän optiikan käytössä joten sen perän harja on korkeammalla kuin monessa muussa drillingissä. Etuna tästä on että punapisteen tai tähtäimen kanssa poski ei jää irti tukista kuten monella klassisemman linjan drillingillä. 

Toinen asia mikä erottaa drillinkien eri koulukunnat on piippujen suunnittelu. Ensiksi tietenkin kaliiperi, 12, 16 tai 20. Sen jälkeen piippujen supistusasteet. Perinteisemmän haulikko-koulukunnan drillingin tunnistaa siitä että piippujen supistukset eroavat rinnakaispiippuisten haulikoiden klassisen linjan mukaisesti toisistaan. Enemmän täyteiskäyttöä varten kohdennetut drillingit ovat puolestaan yleensä puolisuppeita molemmista piipuistaan. 

Totuushan on, että normaali suomalainen metsästäjä ei muuta tarvitse. Puolisuppea kun käy kotimaisissa jahdeissa käyttöön kuin käyttöön. Haulikon kantomatkaa ei tarvitse keinotekoisesti lisätä kun käytössä on myös luotipiippu. Samoin kaliiperivalinta vaikuttaa piippujen käyntiin, ja esimerkiksi 20-kaliiperiset tunnetaan aseeseen sopivalla, laadukkaalla patruunalla ammuttaessa tasaisen tiheästä kuviosta ja hyvästä upotuksesta. Tästä syystä Blaserillakin on ajateltu että 20-kaliiperinen haulipiippu tarjoaa enemmän etuja kuin 12-kaliiperinen. Edut näkyvät hivenen kevyemmän tasapainon ja varsinkin täyteisiä ajojahdeissa käyttäessä pienemmän piipunnousun muodossa. Tyypillisen 20/76 täyteisen rekyyli on täyteisen painosta riippuen miedompi kuin tyypillisen 12-kaliiperisen täyteisen. 

Jos edetään elokuusta syyskuun puolelle peliin astuu lisää linnustusta. Kanalinnustus ja drillinki ovat niin klassinen yhdistelmä ettei asiasta tarvitse enempää keskustella, varsinkaan pystykorvamiesten kanssa. Toki aika monella seisojan omistajallakin alkaa drillinki olkapäällä näkymään...Johtuisiko siitä että seisojan parina kotona asustaa usein ajava mäyräkoira? 

Jänisjahti. Sama asia. Sopivasti haulikkomainen drillinki toimii varmasti myös rusakkopassissa. 

Sitten mukaan astuvatkin jo sorkkaeläinjahdit. Hirvijahti on kenties se suurin kompromissin paikka drillingille, mukana kun ei kulje kuin yksi luotipiippu. Yksi piippu riittää kyllä jos käyttää drillinkiä esimerkiksi peuran kyttäysjahdissa, mutta ajojahdeissa olisi hyvä olla lisää luoteja. Asianhan voi toki ratkaista hankkimalla sisäpiipun tai valikoimalla aseeksi esimerkiksi Blaserin mallistosta D99 Duo, ellei jopa Trio.  Kysehän on vain siitä, kuinka monta aseen kolmesta piipusta ampuu luoteja. Tässä asiassa voisimme lainata ehkä jopa enemmän keskieurooppalaisilta jahtitovereiltamme, sillä Duo ei ole mikään ihme siellä. Yksi haulipiippu riittää monelle pienriistaa vastaan, jos passiin sattuu ajojahdin tuoksinassa tulemaan esimerkiksi kauris tai kettu. Kaksi sopivalla kaliiperilla, esimerkiksi 7x57R, 7x65R tai 8x57 IRS, varustetut luotipiiput riittävät eurooppalaisille sorkkaeläimille läpi linjan. Voihan Blaser D99:n tilata myös kahdella eri luotikaliiperilla...Että onhan niitä vaihtoehtoja! 

Mutta, nyt siirrytäänkin sitten jo juuri tähän aikaan ja edessä olevaan kevääseen. Kettu, ilves ja majava. Kaikki riistaeläimiä joiden jahdeissa korostuu yksi asia: Eläin voi ilmestyä mille etäisyydelle tahansa. Samoin jahti tapahtuu yleensä hämärässä. 

Kun majava on yhtäkkiä ilmestynyt vedestä 60 metrin päähän koivunrungolle, haulikkomies kaipaa katkerasti kivääriään. Jos lättähäntä työntyykin syönnökselleen siihen viereen, 10 metrin päähän kiväärimies alkaa laskemaan mielessään sitä kuinka alas se luoti käykään verrattuna tähtäyspisteeseen. Sama toistuu kun kettu ketvale päättääkin työntää pillin houkuttelema päänsä siitä ojapuskasta ihan eri paikasta mihin metsästäjä oli suunnitellut. Tai kun ilves äänettömästi pölähtääkin lumentuprahdusen saattelemana passiin. Näissä tilanteissa ei ole aikaa tähtäillä liikaa joten haulikkomainen laukaus palvelee tarkoitustaan.

Näissä tilanteissa pääsee drillinki todellakin oikeuksiinsa, jos vain pari asiaa on kunnossa. Ensimmäisenä tietenkin luotipiipun käynti pidemmälle matkalle. Vain vapaasti värähtelevä, juottamaton piippu pystyy tarjoamaan parhaan käynnin ja siksi se on yksi Blaser D99:n ratkaisun ydin. Blaserin drillingillä pitäisikin pystyä ampumaan aivan vastaavia kasoja kuin perinteisellä metsästyskiväärillä. Kiväärimetsästystä on painotettu D99:ssä muutenkin, ja siitä juontuu myös aseen omintakeinen piippujärjestys. Blaserille tunnusomaisesti ylhäälle sijoitetun luotipiipun ja tähtäyslinjan pieni etäisyys on tarkoituksenmukaisempaa kuin klassinen ulkoasu.

Samoin D99:n laukaisukoneisto on enemmän kiväärimäinen kuin monessa vanhemman polven drillingissä. Haulikkomainen laukaisu ei ole tarkkuuden tae ja siksi drillinkiä valittaessa laukaisuun kannattaa kiinnittää huomiota. D99:ssä on kaksiliipaisiminen koneisto jossa etuliipasin laukaisee valitsimen asennosta riippuen joko kivääripiipun tai oikean haulipiipun. Takimmainen liipasin laukaisee aina samalla virityksellä vasemman haulipiipun. Valitsin on sijoitettu liipasinsormen ulottuville liipasinkaaren oikealle puolelle.

Kuten jo aikaisemminkin todettua, viritin on Blaserin tunnusmerkki. Siksi se myös D99:ssä on lisäämässä turvallisuutta. Taittuvan aseen kantaminen varsinkin tapahtuu yleensä patruunat piipuissa joten turvallisuutta ei voi korostaa liikaa.

Tärkein ominaisuus -ja usein myös haaste- drillingissä on kuitenkin kolmen eri piipun välinen käynti. Kivääripiipun ja haulipiippujen pitäisi käydä ainakin jollakin matkalla niin lähelle toisiaan että esimerkiksi ampuminen optiikan läpi onnistuu.

Täytyy muistaa että täyteinen esimerkiksi on erittäin haastava saada toimimaan kunnolla. Moni ajattelee että sillä ladattu drillinki on kuin kolmipiippuinen kivääri. Kannattaa kuitenkin muistaa että etäisyyden vaikutus täyteisen lentoon on huomattavasti suurempi kuin luotipiipulla. Ensimmäinen tehtävä uuden drillingin omistajalle onkin yleensä pitkä ratapäivä jossa kokeillaan eri patruunoiden käyntiä. Tavoite on löytää täyteinen joka käy mahdollisimman lähelle kivääripiipun osumapistettä ja varsinkin löytää se matka jolla tämä tapahtuu.

Blaserin drillingeissä tuo matka on tyypillisesti 35 metriä, ja uusissa D99:eissä patruuna jolla käynti taataan on tyypillisesti Rottweil Exact 20/76. Tuolla patruunalla molempien haulipiippujen pitäisi käydä 5 sentin etäisyydelle kivääripiipusta mainitulla matkalla, Jos muistellaan tyypillistä keskieurooppalaista standardia moni asetehdas lupaa samalle matkalle kolme piippua 15 cm sisään. Blaserin oma standardi on siis tätä tiukempi.

On kuitenkin vielä korostettava että myös edellä mainitulla matkalla hyvin käyvä täyteinen täytyy kokeilla eri matkoilla. 50 metrin etäisyydellä tilanne voi olla täysin toinen. Haulipiippujen kohdalla tilanne on luonnollisesti helpompi koska haulikuorma käyttäytyy suoraviivaisemmin. Haulipatruunalla päästänki usein tilanteeseen jossa 75 metriin kivääripiipulle kohdistetun tähtäimen läpi voi helposti ampua myös haulipanoksella pienemmille etäisyyksillä. Tällöin jää turha tähtäimen irrottelukin pois. Tämäkin asia kannattaa kuitenkin todentaa itse oma ase/patruuna-yhdistelmä testaamalla.

Eli, monipiipusta on moneksi vielä monta kuukautta ja parhaaseen ratkaisuun pääsee omien testien kautta.