Ruutia ja rautaa -blogi

31.10.2016

   
   
   
 

Blaser F16 – Riekkohaulikon filosofia

Kun edessäsi avautuu ohuen pakkaskuoren kuorruttama tunturimaisema ja näet rinteen koivikossa oranssien liivien vilahduksia, olet varmasti lähimpänä taivasta mitä metsästäjänä vain voit olla. Jos olet kokenut lokakuisen riekkojahdin Ylä-Lapissa tiedät että tuo kaikki on vieläpä totta. Vaikka edessäsi voi olla taas pitkä päivä lukemattomia tunturirinteitä lintukoiran perässä kavuten, tiedät että raskaan päivän päätteeksi kämpän hirsiseinien sisällä hyvän olon tunne on käsinkosketeltavaa.

Riekkojahti on ympäri maailman yksi arvostetuimmista jahtimuodoista. Niin Skotlannin nummilla kuin Yhdysvaltain maaperällä metsästetään riekkoa. Yleensä tämä kaikki tapahtuu vieläpä hienojen, pitkään koulututettujen ja jalosukuisten lintukoirien avustuksella ja osaltaan siksi lajissa on ihan oma henkensä. Pieni hienostunut laadukkaan villan tuoksahdus saattaa viivähtää nenässäsi kun näet sielusi silmin kaikki ne tweediin pukeutuneet hahmot jossakin Ylämaan kanervikoissa.

Meillä täällä Suomessa riekkojahti on samalla tavalla aina meidän kotoisten “Ylämaiden” eli Lapin tunturi- ja jänkämaisemien jahtia. Varsinkin lokakuun lopussa valtion mailla on kulkenut jo niin paljon metsästysturisteja että linnut löytyvät yleensä vasta puolen päivän kävelyn päästä teistä.

Tämä asettaa myös kalustolle omat vaatimuksensa. Suuressa maailmassa yksi erityinen aseisiin liittyvä käsite on riekkohaulikko. “Grouse gun”. Kyllä. Riekkohaulikko nousee monissa keskusteluissa muiden haulikoiden, kuten vesilintuhaulikoiden ja kiekkohaulikoiden yläpuolelle erityisyydessään.

Tyypillisesti riekkohaulikolta haetaan hyvää käsiteltävyyden ja keveyden yhdistelmää. Ei ihme, sillä ne jotka tietävät miten riekkotokka pomppaa ilmaan koiran avanssista, tietävät myös minkälainen paikka se on ampujalle. Laukaisupäätös pitäisi tehdä mutta juuri kun olet saanut yhden tietyn riekon maalinlaskennan päässäsi tehtyä, se katoaakin jo vaivaiskoivujen taakse. Sillä hetkellä osaa arvostaa sitä että haulikko kääntyy liukkaasti ja pystyt vaihtamaan kohdetta nopeasti. Aseen ammuttavuuden täytyy olla just eikä melkein.

Kun yhtälöön lisätään se, että jossakin sinun ja himotun saaliin välissä yleensä vielä seikkailee se monta vuotta kovalla vaivalla koulutettu seisoja, on yhtälössä jo vallan toinen muuttuja. Vaikka tuollaisessa paikassa veri yleensä syöksyykin suoniin lähes valon nopeudella, ja adrenaliinikin lisää tilanteen räväkkyyttä, sinun pitää kuitenkin muistaa huolehtia koirastasi. Jos vielä sattuu käymään niin että se koirakin aistii sinun kiihkosi, voi olla että perustottelevaisuus unohtuu. Avanssi saattaa jatkuakin hieman pidemmälle kuin olitte sen koulutuskentillä hioneet. Niissä tilanteissa osaa arvostaa sitä ettei haulikko peitä liikaa vaan sinulla itselläsi pysyy koko ajan tilannekuva. Linnut, koira, koivut, kaikki pysyvät näkökentässäsi. Loppu on vain sinusta itsestä kiinni.

Kolmas hyvä ominaisuus riekkohaulikossa on luonnollisesti keveys. Yleensä suuressa maailmassa tätä haetaan pienentämällä haulikon kaliiperia joko tasolle 20 tai jopa 28. Sirot rinnakkaiset kaliiperissa 20 ponnahtavat monelle helposti mieleen kun sanotaan tuo taianomainen termi, “riekkohaulikko”. Meillä täällä Suomessa ollaan kuitenkin kokonaan toisessa tilanteessa. Meillä haulikko on yleisase. Yhdellä ja samalla haulikolla halutaan selvitä kiekkoradalta vesilinnustuksen ja jänisjahdin kautta sinne riekkorinteille. Voi olla että riekkojahdin päälle halutaan vielä päästä esimerkiksi kauris- tai ilvesjahtiin. Siksi kaliiperi 12 on meillä edelleen se toimivin jos halutaan selvitä yhdellä ja samalla aseella koko kausi. Toki ollaan nähty sekin että jopa .410:llä tippuu sporting-kiekot tuhkana taivaalta, mutta kuitenkin.

Eli, näistä vaatimuksista päästään lopulta riekkohaulikon ytimeen. Sen DNA muodostuu siis sopivasta painosta, hyvästä käsiteltävyydestä ja sirosta rakenteesta. Sen lisäksi sen pitäisi olla ergonomialtaan sellainen että kiekkoradallakaan ei tarvitse taistella esimerkiksi pään tai liipasinsormen asennon kanssa. Kotimaisessa versiossa riekkohaulikosta pitäisi siis olla lähes ratahaulikon ergonomia.

Painon suhde ammuttavuuteen on mielenkiintoinen yhtälö sillä sopivan vakaassa mutta herkästi liikkuvassa aseessa ratkaisee muukin kuin pelkkä kilomäärä. Se, kuinka pitkälle akselille tuo paino sijoittuu (Ja varsinkin miten) voi vaikuttaa aseen käsiteltävyyteen paljonkin. Varsinkin jos painopiste on hyvin käsien välissä hieman pidempi 3,2 kg haulikko voi olla vakaampi ammuttava kuin lyhyempi 3,2 kg ase. Joka tapauksessa riekkohaulikon paino saisi meillä asettua yleensä sinne 3,1-3,2 kg paikkeille. Nykypäivänä kun tuollainen riekkohaulikko sovittuu usein myös naismetsästäjän harteille, niin painon ja käsiteltävyyden suhde on herkkä ja hyvin henkilökohtainen asia.

Baskyylin koko vaikuttaa paljon siihen kuinka avara tähtäinkuvasta muodostuu. Baskyylin koko ja varsinkin korkeus vaikuttavat paljon myös aseen painopisteeseen. Siksi ei ole ihme että riekkohaulikoissa on usein hyvin siro baskyyli, Monissa tapauksissa juuri tästä syystä kaliiperia pienennetään, mutta onneksi markkinoilta löytyy nykyään myös erittäin matalalla baskyylilla varustettuja 12-kaliiperisia haulikoita, kuten esimerkiksi Blaser F16.

Itseasiassa juuri tuossa haulikossa tuntuu kiteytyvän hienosti pohjoismaisen riekkohaulikon ydin. Kun on kantanut viikon esimerkiksi Blaser F16 Gamea, varustettuina 30-tuumaisilla piipuilla, löytää siitä helposti tuon käsiteltävyyden ja keveyden, sirouden ja hyvän ergonomian yhdistelmän. Lintutilanteissa tämä ase vain “kirjoittaa” niin hienosti, juuri hieman pidempien piippujensa ansiosta. Lisäksi F16:aan saa tarvittaessa juuri sopivan säväyksen tyyliä, esimerkiksi puuluokan 4 valitsemalla. Ei tietenkään liikaa, mutta juuri tänne meille sopivan määrän.