Ruutia ja rautaa -blogi

21.9.2016

   
   
   
   
   
   
 

Lauri Linnustaja

Jos juuresi ovat syvällä Pohjois-Karjalan maaperässä sinusta tulee helposti sekä linnustaja että rajavartija. Onhan siellä metsästyspuolella toki vaihtoehtona karhunmetsästyskin kuten Turusen karhuveljeksillä, mutta jos samalla olet hieman erakkoluonne ja pidät siitä että saat kulkea omassa rauhassasi pitkin soita ja vaaroja niin linnustajahan sinusta helposti tulee.

Niin kävi myös Lauri Kakkoselle. Tulihan hänestä myös rajavartija, sillä se on jopa kunniakysymys Pohjois-Karjalan pojille. Rajakomppanian maine on kova, ja joukko-osastoa onkin helppo verrata muiden maiden erikoisjoukkoihin. Jopa niin että monesta rajamiehestä kehittyy myös tarkka-ampuja.

Sekin tapahtui Laurille. Hän ajautui varusmiesajan jälkeen kouluttamaan armeijan tarkka-ampujia, ja siitä vähitellen lopulta rajavartijaksi Rajavartiolaitokselle.

Näistä kahdesta polusta, linnustajasta ja tarkka-ampujasta, syntyi myös se itu josta on nyt kehittynyt eräs suomalainen eräalan innovaatio, 3HGR-asehihna. Se erilainen puunhalaaja. Tämäkään ei oikeastaan ole ihme, sillä latvalinnustuksessa ja sotilastarkka-ammunnassa yhdistyvät usein samat asiat: Pitkät ampumaetäisyydet ja pieni maali.

Osasyynsä asiaan on luonnollisesti myös seudussa jossa Lauri on ikänsä metsästänyt, eli vehreässä Pohjois-Karjalassa. Suonlaidat ovat niin korkean aluskasvillisuuden peitossa ettei perinteinen tarkka-ampujien suosikkiasento, makuuasento, ole metsästystilanteissa mahdollinen.

Näistä rakennusaineista rakentui siis aikanaan autotallissa ensimmäinen 3HGR-hihnan prototyyppi. Jatkon tuntee jo moni metsästäjä kansainvälisesti, niin monelle messukävijälle Lauri on saanut kuperkeikat ja punnerruksensa ase selässä saanut esitellä.

Mutta mitä Lauri sitten pitää tärkeimpinä asioina pitkän matkan linnustajalle esimerkiksi aseissa ja ampumatekniikassa?

-Ensin lienee syytä määritellä mitä tarkoitetaan pitkän matkan linnustuksella, Lauri aloittaa. -Kun kohteena on esimerkiksi teeri, on hyvä osuma-alue nyrkkiä pienempi. 300m päässä puhutaan käytännössä kulmaminuutin kokoisesta kohteesta – maasto-olosuhteissa! Itse pidän pitkän matkan linnustuksena 200-300m välille ammuttuja laukauksia, Lauri kertoo. -Mennessä yli 300m, puhutaan jo todella pitkän matkan linnustuksesta. Normaalisti eräänlainen ”taikaraja” osuman varmuuden suhteen on 150-170m.

Ja eettinen metsästäjä tuntee aina omat rajansa, vai kuinka?

-Kyllä, teereen osuminen 200 metrin päästä vaatii jo enemmän harjoittelulta ja ampumatekniikalta, Lauri vastaa.

Entäpä sitten se kalusto?

-Linnustuksessa tasapainoillaan aseen painon suhteen kantomukavuuden ja ammuttavuuden välillä, Kakkonen kertoo ja jatkaa: -Pitkiä matkoja kuljettaessa liian raskas ase ei ole mukava kannettava, mutta liian kevyessä aseessa ammuttavuuden vakaus kärsii. Hyvä lintukiväärin paino omasta mielestäni on 3,5-4kg (Pelkkä ase), jolloin ase ei ole liian raskas kannettavaksi, mutta on vakaa ja miellyttävä ampua.

-Tarkkuuden lisäksi erityisen tärkeää on hyvä laukaisu, mielellään säädettävä ja herkistimellä varustettu, Lauri tarkentaa.

Minkä pituista asetta pidät sopivana komporimissina kannettavuuden ja tarkkuuden välillä? Piipun mittahan vaikuttaa molempiin, ja vieläpä ristiriitaisesti.

-Varusteissa on sinänsä luotettava valmistajaan. Uskon, että piipun pituus on osattu hakea kohdalleen jo tehtaalla. Sinänsä yli 22” piipuissa ja erityisesti sopivasti piippua jatkavissa vaimentimissa on se hyvä puoli, että ne nousevat aluskasvillisuuden yläpuolelle ammuttaessa yläkulmiin makuulta.

Entäpä sitten se paljon polemiikkia aiheuttava asia, eli kiväärin kaliiperi?

-Kaliiperin tulee olla latvalinnustukseen sopiva. Monet suosivat .222/.223:sta, mutta oman kokemukseni mukaan 6,5x55 ja vanha kunnon .308 win ovat äärimmäisen toimivia. Luodit ovat vakaita, eivät yhtä tuuliherkkiä kuin ”viisseiskat” ja terminaaliballistiikka on oikealla luodilla optimaalinen. Näillä isommilla kaliipereilla kokovaipan iskuenergia riittää ”varmaan” pudotukseen, mutta luoti ei hajota lintua.

Pitkälle ja tarkkaan ammuttaessa kaikki tietävät että tuki on tärkeä mutta minkälainen sen sitten pitäisi olla?

-Ammuttaessa radalla tai hyvässä maastossa makuulta, on vaikea kuvitella bipodin voittanutta ampumatukea. Hyvän ja tukevan bipodin tunnistaa käytännössä helpolla tavalla. Ajattele bipodien jalkojen jatkuvan ylöspäin ja katso missä kohdassa niiden linjat risteävät – jos linjat risteävät piipun yläpuolella, on bipodi melko varmasti tukeva. Myös sopivia mättäitä voi käyttää etupään tukemiseen, mutta ideaalisessa tilanteessa etupään tuki rakennetaan säätämällä ja aina ampuma-asennon ehdoilla, ei toisinpäin. Mättäissä/repuissa on harvoin riittävää säätövaraa.

-Asetta tukiessa on vielä hyvä muistaa että jos aiot ampua bipodien päältä niin kohdista ase myös bipodin kanssa. Osumapiste voi muuttua kun tuen paikka etutukin alla muuttuu. Tämäkin on toki seikka joka kertoo aseesta, esimerkiksi sen tukin ja rautojen jäykkyydestä.

Pitkälle ammuttaessa ei kuitenkaan riitä että tukee vain etupään. Takatukin tukeminen on pitkän matkan ammunnassa yhtä tärkeää. Miten tarkka-ampuja hoitaa asian maasto-olosuhteissa?

-Normaalissa metsästysaseessa aseen takapään tukeminen tapahtuu usein ”nyrkki perän alle” metodilla. Tykkään itse napata tukevasti kiinni kantohihnan juuresta, jolloin saan säätömahdollisuuden niin eteen/taaksepäin kuin pystysuunnassa. Hienosäädön voi tehdä pystysuunnassa puristamalla nyrkkiä kevyesti tai säätämällä sormien asentoa. Toiset tykkäävät pitää aseen perään peukalohangassa ja jokainen löytää varmasti itselleen parhaimman vaihtoehdon. Hyvältä, riittävän kiinteältä alustalta ammuttaessa perän alle asetettava tarkkasäätöinen monopodi. Kun ase on tuettu hyvin sekä etu- että takapäästä - hyvän ampuma-asennon ehtojen mukaisesti - on tilanne optimaalinen. Käytännössä siis tuen/tukien korkeutta säädetään, ei ampuma-asentoa.

Entäpä sitten liipasinkäden asento? Sehän vaikuttaa laukaisun puhtauteen?

-Useiden metsästyskivääreiden perisynti erityisesti makuuasentoa ajatellen on liian loiva kahvakulma. Ampumakäsi ei ole luonnollisessa ja rennossa asennossa, jos kulma on liian loiva. Pistoolikahvamainen jyrkkyys muuttaa otetta merkittävästi parempaan suuntaan. Kahvasta ei pidä puristaa yhtään enempää, kuin on tarpeen liipaisinsormen ja kämmenpohjan välin vakauttamiseksi. Itse olen todennut (erityisesti radalla) parhaimmaksi otteen, jossa ampuvan käden peukalo lepää liipaisinsormen yläpuolella tukin sivulla. Näin saa myös harjoiteltua pois turhat puristamiset.

Sitten se seuraava tärkeä tekijä, eli pään asento. Mitä siinä pitäisi huomioida?

-Kun on kerran kokeillut säädettävää poskipakkaa, ei takuulla palaa kiinteään perään. Maastossa ampuma-asennot ovat harvoin muutoinkaan optimaalisia, eikä pään/niskan alueelle tarvita ylimääräistä jännitystä. Pitkän matkan linnustus tarkoittaa usein myös kiikarin suuria suurennoksia. Suurimmilla zoomeilla silmän etäisyys kiikarista (eye relief) on tarkalla ja poskipakalla on suuri merkitys oikean kohdan löytymisessä. Hyvässä asennossa niska on rentona ja poski lepää tukevasti mutta kevyesti poskipakkaa vasten.

Entäpä sitten jos tilanne ei sallikaan makuuasentoa, miten tarkka-ammunnan lainalaisuudet muuttuvat silloin?

-Bipodit ovat näppärä ja toimiva ampumatuki radalla ja helpossa maastossa. Maasto ei kuitenkaan ole latvalinnustuksessa aina tosiaan sovi niiden käyttämiseen. Toisinaan aluskasvillisuus ei mahdollista makuulta ampumista ja joskus ampumakulma on yksinkertaisesti liian jyrkkä bipodille. Tähän ongelmaan liittyy myös 3HGR:n synty. Hihnan tarkoituksena on nimenomaan muiden kuin makuuasennon hyödyntäminen erityisesti latvalinnustuksessa. Esimerkiksi istuma-asennosta on hyvältä tuelta mahdollista päästä lähes samaan tarkkuuteen kuin makuulta, mutta ampuma-asentojen opetteleminen vaatii huomattavasti enemmän harjoittelua. Perusteet pysyvät kuitenkin samoina – ase on tuettava sekä etu- että takapäästä, toisinaan jopa keskikohdalta. Lisäksi pelkkä aseen tukeminen ei riitä edettäessä kohti pystyasentoa, vaan tuolloin sinun tulee kyetä pitämään myös oman kehosi asento tukevana.

Ei liene ihme että linnustajalle itselleen on aseeksi nyt valikoitunut Mauser M03 Target, kaliiperissa 6,5x55. Näyttäisi että siinä on jo valmiiksi suurin osa edellä mainituista vaatimuksista, kuten säädettävä poskipakka, bipodi ja myös monopodi vakiona perän alla. Samoin 900 gramman laukaisu on jo valmiiksi kuin linnustajalle luotu. Tuskin myöskään massiivinen, teräksinen lukkorunko ainakaan vähentää tarkkuutta. Vielä yksi vaihtopiippuaseen ominaisuus kääntyy linnustajan hyödyksi: Nopea ja helppo piipun irroitus mahdollistaa aseen kantamisen lyhennettynä repussa.

Eiköhän näillä eväillä linnun reppuun saa, vaikka toki Pohjois-Karjalassakin eletään nyt kolmatta huonoa lintuvuotta. Onneksi Lauri Linnustajalle kelpaavat myös vesilinnut.